Vieraskynä
Suomen taloudella menee huonosti ja sen omalla pörssillä näyttää menevän vielä huonommin. Jos voisi sanoa, että sijoitustoiminta voi olla kriisissä, niin tilanne Suomessa varmastikin näin on. Ongelmien ympärillä keskustelua pyörittää korporatiivinen eliitti ja siihen usein liittyvät asiantuntijat, jotka kertovat jostain maagisesta verotuksellisesta tai lainsäädännöllisestä ratkaisusta, jolla asiat korjattaisiin. Vielä jännittävämpänä ratkaisuna ratkaisuna usein pidetään jonkinlaisen Mikä-Mikä-Maan ratkaisun käyttöön ottamista, jolla jokin toinen maa on pystynyt pärjäämään paremmin kuin Suomi.
Voisiko Suomen ja sen osakemarkkinan ongelmien syy löytyä kuitenkin itse korporatiivisesta eliitistä ja sen omasta kykenemättömyydestä johtaa Suomen taloutta?
Puhuttaessa korporatiivisesta eliitistä Suomen pörssiyritysten johto ja niihin sijoittavat suurimmat kotimaiset institutionaaliset sijoittajat voidaan varmastikin käsittää tällaisena korporatiivisena eliittinä. Näitä kahta ryhmää perustellusti voidaan pitää yhtenä eliittinä, koska Suomessa piirit ovat pienet ja suomalaisten yritysten johto on tehnyt itse itsensä valvojan ja ohjaajan, kun pakkosäästetyt työeläkepuskurit on pääasiassa keskitetty ei-julkisiin rahastoihin.
Tämä pakkosäästäminen voidaan käsittää suomalaisen kapitalismin perversiona, koska omalla työllään säästöjä tuottaneet ihmiset ovat pakotettuja luovuttamaan äänivallan työeläkejärjestelmän varojen sijoituskohteissa itse korporatiiviselle sektorille, vaikka säästäminen on julkisin säädöksin säänneltyä. Suomessa on siis työeläkevakuutettujen verran kansalaisia, jotka ovat julkisen sääntelyn seurauksena osakesäästäjiä, mutta ovat olleet pakotettuja antamaan osakeomistajan päätösvallan ainakin osassa omistuksistaan korporatiiviselle eliitille.
Suomessa kuitenkin ollaan kapitalismin tilasta ollaan huolissaan, vaikka juuri yllä mainitusta ongelmasta ei paljoakaan keskustella. Suomessa käydessäni lukaisin Talouselämästä (nro 36) artikkelin “pelastakaa kapitalismi”. Siinä kerrotaan Helsingin pörssin kuihtumisesta, näytetään ero listautumisia keräävään Tukholman pörssiin ja mainitaan Tukholman kasvuyrityslistan keränneen 135 uutta yritystä verrattuna Helsingin vastaavaan neljään yritykseen. Jutussa ihan aiheellisesti tuodaan esille se, että oma pörssi on yksittäiselle kansantaloudelle tärkeä asia. Pidän kuitenkin Kari Stadighin kommentia “Pörssi ei voi olla muuta kuin peilikuva kansantaloudesta. Se menestyy, jos Suomen kansantalous menestyy.” (s. 41) hieman liioitteluna, koska yksittäisten maiden BKT:n kasvu ja pörssituotot ovat käytännössä heikosti yhteydessä toisiinsa (lähde). Tähän voidaan käyttää vaikkapa esimerkkinä Kiinaa, jonka talous on kasvanut nopeasti, vaikka sen pörssin tuotto on ollut heikkoa.
Toisaalta osakemarkkinan ja talouden suhdetta on mahdollista tarkastella eri maiden markkinakapitalisaation ja BKT:n suhteella, mikä tavallisesti näyttää sen, että verrattain korkeamman markkinakapitalisaation mailla on myös verrattain korkea BKT. Suomessa ajattelutapa ja logiikka Suomen talouden kehittämiseksi perustuu yllä mainittuun siten, että sijoittamalla pörssiosakkeisiin annetaan pääomaa suomalaisille yrityksille ja täten saavutetaan talouskasvua, t.s. markkinakapitalisaation tukemisen pitäisi vahvistaa talouskasvua. Esimerkiksi Pääomamarkkinat ja kasvu – raportissa sivulla 44 mainitaan seuraavaa:
“Siten eläkkeiden rahoitus perustuu pitkälti siihen, miten kotimainen työllisyys ja palkkasumma kehittyvät. Tämän vuoksi ei ole perusteltua, että eläkevarat hajautettaisiin täydellisesti globaaleille markkinoille. Päinvastoin, eläkejärjestelmän kattamattoman vastuun riskin hallitsemiseksi osa varoista tulee sijoittaa myös kotimaisiin kohteisiin, joilla kasvatetaan kansantalouden tuotantokapasiteettia ja työllisyyttä.”
Tämä tarkoittaa: työeläkesijoitukset Suomeen -> tuetaan työpaikkoja Suomessa -> lisää palkkaa -> lisää eläkevakuutusmaksuja. Hyvinvointinäkökulmasta ajattelutapa muistuttaa entisten sosialististen maiden investointiperiaatteita, koska markkinan näkymättömän käden merkitys unohdetaan. Kyseinen ajattelutapa myös haastaa akateemisia tutkimuksia, joiden perusteella yksittäisen maan tulisi pikemminkin kannustaa sijoitusten kohdentamista ulkomaille, koska sijoitusten keskittäminen samaan talouteen aiheuttaa riippuvuutta sijoitusvarallisuuden ja talouden välille (lähde).
Sopisi odottaa, että suhtautuminen eläkelaitosten taitoihin ja kykyyn sijoittaa eläkejärjestelmän puskurirahastoja olisi äärimmäisen kriittinen asian merkitsevyyden vuoksi. Asia on kuitenkin täysin päinvastoin, kun samassa raportissa sivulla 47 ilman mitään analyyseja tai lähteitä eläkelaitosten sijoitustaidot otetaan itsestäänselvyytenä:
“Eläkelaitokset ovat suurin institutionaalisten sijoittajien ryhmä Suomessa. Suomalaisten pääkonttoreiden ja työpaikkojen kannalta on tärkeää, että Suomessa on omistajia ja sijoittajia. Eläkelaitoksissa on merkittävä sijoitustoiminnan asiantuntemus. Tämä asiantuntemus tulee hyödyntää.”
Nyt riippumattomissa selvityksissä on eläkelaitosten sijoitustuottojen on jo havaittu hävinneen vertailuindeksille juuri kansainvälisen hajauttamattomuuden vuoksi (Taloussanomat). Jos sijoitusosaaminen on kerta niin hyvää, on kumma, että esim. Etera on linkissä kuvatun kaltaisissa ongelmissa. On kummallista, että eläkelaitosten kykyä sijoittaa sijoittaa, ei juurikaan tarkastella kriittisesti, koska intressiristiriita julkisten eläkerahastojen ja niiden sijoittajien välillä on ihan tunnettu ongelma (lue esimerkiksi). Tämä intressiristiriita tarkoittaa sitä, että eläkelaitos sijoittaa ja saattaa käyttää äänivaltaa sijoitetuissa yrityksissä siten, että toiminta poikkeaa sijoittajan intresseistä. Näin ei varmastikaan Suomessa ikinä tapahdu?
Edellä mainittuun raporttiin liittyen yritin löytää näkemystä myös siitä, kuinka pörssilistattujen yritysten ohjaus ja allokaatiopäätökset saattavat vaikuttaa Suomen talouden kasvuun, koska talouskasvuun vaikuttaa myös se, että rahastoitu varallisuus suomen sisällä osataan sijoittaa kaikista tuottavimpiin investointeihin. Käytin mm. hakusanoja “johto”, “epäsymmetria”, “ohjaus” ja “päätös”. Huomaan, että kasvua ja pääomamarkkinoita käsittelevässä raportissa ei millään tavalla huomioida pörssiyritysten johdon tai niiden ohjauksen vaikutusta Suomen talouskasvuun, vaikka tähän liittyy selkeitä potentiaalisia ongelmia, kuten yllä on esitetty.
Pitäisikö yritysten johtamisen sitten olla relevantti asia käsiteltäessä pääomamarkkinoita ja kasvua?
Tämän jälkeen hieman googletan ja haen aiheeseen liittyvän lähteen. Hakuni osuu Stiglitzin ja Weissin artikkeliin “Financial Markets and Development”. Artikkelissa on kappale “On the importance of capital markets”, jossa tuodaan esille kuinka yksi pääomamarkkinoiden keskeisin rooli on juuri säästettyjen varojen allokointi tuottaviin yrityksiin. Tämän jälkeen esitetään se tosiasia, että jotkut johtajat ovat parempia johtajia, joten kriittinen seikka Suomen talouskasvun kannalta kaiketi tulisi olla se, että säästetyt rahat kanavoituisivat mahdollisimman tuottaviin ja hyvin johdettuihin sijoituskohteisiin, joiden liiketoiminta on tervettä ja kilpailukykyistä. Tällaiset yritykset pystyvät sitten kasvattamaan toimintaansa ja palkkaamaan ihmisiä. Kuinka uskottavasti sitten eläkelaitokset pystyvät hoitamaan tällaista tehtävää, jos sijoitustoimintaa lähellä saattaa olla eläkevakuutusten myymistä (vrt. yllä mainittu intressiristiriita). Suomen pääomamarkkinoita tarkasteltaessa suurin asiantuntijajoukoin tällainen kriittinen ja merkittävä näkökulma on siis jotenkin vain jätetty (ainakin vähemmän) käsittelemättä.
Entä voisiko itsestäänselville eläkelaitosten taitavalle sijoitustoiminnalle olla jokin parempi vaihtoehto? Tätä voi tarkastella yksinkertaisesta historiallisesta näkökulmasta. Suomen talous ja osakemarkkinat nousivat 1990-luvun alun lamasta hämmästyttävällä voimalla. Huomioitavaa kuitenkin tässä ainutlaatuisessa nousussa on, että ulkomaiset sijoittajat tulivat suomalaisten pörssiyritysten sijoittajiksi, joten pörssiyritykset saivat uusia toimintamalleja maailmalta. Esimerkiksi Meriläinen ja Tienari (s. 55) tuovat esille sen, miten ulkomaisten sijoittajien niiden periaatteiden vaikutusta suomalaisten yritysten muodonmuutokseen laman aikana. Myös ETLA:n tutkimuksessa tutkittiin ulkomaalaisten omistajien vaikutusta pörssiyrityksiin. Tutkimus näyttää ulkomaisten omistajien vaikutuksen olleen positiivinen Helsingin pörssin yrityksiin.
Takaisin siis pörssin ja talouden yhteyden probelmatiikkaan: pörssi voi hyvinkin olla peilikuva taloudelle, mutta rahan silmitön pumppaaminen pörssiin ei takaa mitään pitkäkestoista hyvinvointia. Osakesäästäminen ei siis itsessään takaa mitään kestävää talouskasvua, sillä sijoitetut rahat saatetaan tuhlata esimerkiksi järjettömiin yrityskauppoihin, huonoihin liikeideoihin tai kannattamattomiin kaivoksiin. Jos pörssissä listatut yritykset ovat huonosti johdettuja ja niihin sijoitetaan rahaa, osakesäästäminen saattaa merkitä vain kerätyn varallisuuden tuhoamista, mikä on varmasti haitaksi mille tahansa kansantaloudelle. Pörssi voi olla talouden peilikuva, mutta niin voi myös talous olla pörssin peilikuva, joten talous saattaa kärsiä huonosti johdettujen ja valvottujen pörssiyritysten vuoksi.
Kaiken tämän jälkeen on mielestäni vallan kummalista, että eläkelaitosten Suomi-sijoittamista pitäisi oikein arvostaa, kun pörssi meinaa kuihtua. Esimerkiksi Talouselämän (nro 36) artikkelissa on esitetty Professori Vesa Puttosen seuraava kommentti liittyen eläkelaitosten sijoitusjohtajia kohtaan:
“Minä nostan hattua heille. Heidän elämänsä olisi paljon helpompaa, jos he sijoittaisivat indekseihin maailmalla. Se, ettei esimerkiksi Keva ekplisiittisesti sijoita Suomeen, on vastuun pakoilua.”
Professori Puttosen kommentti on mielestäni jonkinlaista ammatillista painostusta, mikä ei välttämättä perustu mihinkään tutkimustietoon. Saako salkunhoitaja tai sijoittaja jonkin “taivaspaikan”, kun hän sijoittaa Helsingin pörssin yrityksiin? Minulle itselleni siitä tavasta, jolla sijoittajia pyritään kotimaisiin osakkeisiin saada, tulee mieleen anekauppa.
Minulle itselleni jo pelkästään yllä esille tuotu asiantuntijamietintöjen kritiikittömyys ja uskonnonomainen painostaminen Suomi-sijoituksiin ovat epämiellyttäviä ja epäuskoa luovia tekijöitä, mutta toki kapitalismia voisi pelastaa saamalla lisää piensijoittajia Helsingin pörssiin. Entä tekijät sitten vaikuttavan ns. kansankapitalismin onnistumiseen?
Ensisijaisesti osakemarkkinaa ja kansankapitalismia kehitetään suojelemalla piensijoittajan suojaa. Esimerkiksi La Porta ym. (2002) näyttävät, että vähemmistöosakkaiden edun suojelu on yhteydessä pörssin korkeampaan arvostukseen. Yksittäisen sijoittaminen pakottaminen pörssisijoittajaksi tai isänmaallisten taivaspaikkojen perusteella on huono tapa kehittää pörssiä. Anekaupan sijaan kannattaisi keskittyä siis itse piensijoittajan aseman parantamiseen. Piensijoittamien vaatiminen pörssiin ja kohtelemalla heitä eriarvoisesti kuten Talvivaaran osakeannissa on kaksinaismoralismia, ja yleensä ne henkilöt, jotka kaikista äänekkäimmin vaativat sijoittajia pörssiin sitten vaikenevat näistä ongelmista.Piensijoittajan aseman suojeleminen tarkoittaa myös sitä, että talousmedia ei voi toimia pankkien “kumppanina” ja suhtautua kritiikittömästi pankkien toimintaan. Ruotsin vahva sijoituskulttuuri on todennäköisesti myös sen seurausta, että Ruotsissa talousmedia jatkuvasti moittii ja arvostelee pankkeja. Näiden kahden asian samanaikainen ilmeneminen saattaa kuulosta kaukaa haetulta, mutta rahoituksen termein voidaan sanoa, että Ruotsin kriittinen talousmedia vähentää informaatioepäsymmetriaa pankkien välillä, mikä tekee sijoituspäätösten tekemisen lopulta helpommaksi ja turvallisemman tuntuiseksi. Laitetaan asian hieman kansantajuisemmin: et varmaankaan halua ostaa asuntoa, jos et tiedä sen tulevista putkiremonteista ja muista peruskorjauksista, mutta miksi sijoittaisit osakkeisiin, jos kukaan ei kerro sinulle huonoista pankeista?
Jos mennään lainsäädännölliseltä tasolta kohti yhteiskuntaa, on myös selvää osakemarkkinoille osallistumiseen vaikuttavat yhteiskunnan sosiaaliset näkökohdat kuten luottamus ja niin sanottu sosiaalinen pääoma. Tähän toteamaan liittyen kuka tahansa voi löytää huomattavan määrän tutkimuksia, jotka liittävät sijoittajien osallistumisen luottamukseen (esim. lähde1, lähde2, lähde3, lähde4). Pitäisi siis jollakin tavalla saada ihmiset yhteen, joten rahoituksen professorin ei välttämättä kannata polarisoida tilannetta pörssin ja potentiaalisten sijoittajien välillä ottamalla kantaa “jänkäjoen” asioihin, jossa jokunen teollisuustyöntekijä on ehkä irtisanottu pörssiyrityksen osinkojen tieltä. Sieltä jänkäjoeltahan saattaa tulla kansanedustajia eduskuntaan, jotka mieluusti korottavat osinkoverotusta.
Laajasti katsottuna sama yhteiskunnallinen/sosiaalinen ongelma liittyy myös enemmän tai vähemmän suomalaiseen johtajakulttuuriin, jossa eriävät mielipiteet ovat ongelmia. Suomessa edelleen vakavasti aliarvioidaankin yrityksen työntekijöiden merkitys merkittävänä informaation lähteenä ja yrityksen sidosryhmänä. Etujärjestöjen tai edunsaajaryhmien värittämät asiantuntijat jauhavat samoja mantroja, mikä usein liittyy jonkin veroprosentin muuttamiseen ongelmien ratkaisijana. Samalla asiantuntijateksteistä paistaa läpi hälyttävä kritiikittömyys itse korporatiivista eliittiä kohtaan, ikään kuin taloudessa olisi jokin jumalten joukko, jonka toimintaa ja tekemisiä ei tarvitsi ikinä pohtia. Ehkäpä kannattaisi pohtia, miten Mitbestimmung on saattanut Saksan menestykseen. Myös Ruotsin teolliseen demokratiaan ja kansankapitalismiin verrattuna suomalaisten tilanne eroaa huomattavasti, mutta toisaalta on helppo ymmärtää, miksi Suomessa pörssi kuihtuu ja se on talouskasvun osalta jäämässä Euroopan maiden häntäpäähän. Korkean koulutustason Suomesta on tullut inhimillisen pääoman hukkaamisen Mikä-Mikä-Maa. Yksinkertaisemmin ilmaistuna se on kuin joukkue täynnä huippupelaajia, joka ei kykene joukkuepeliin huonon valmentajan vuoksi.
Suomen kotimaisen pörssin ja yrityssektorin ongelmat voidaan tiivistää sloganiin “NOT Connecting People”
Tsemppiä kapitalismin pelastamiseen
/Jarkko Peltomäki
