Vastuuttomuuden aika

Kolmekymmentä vuotta sitten Maastrichtissa sovittiin, että Euroopan unionin jäsenvaltio ei saisi tehdä kolmea prosenttia alijäämäisempää vuotuista budjettia, eikä velkaa saisi olla enempää kuin 60 % bruttokansantuotteesta. Suurten EU-valtioiden johdolla näistä rajoitteista ei ole koskaan välitetty. Euroalueen keskivertovaltiolla on nyt lainaa vuotuisen bruttokansantuotteen edestä (100 %).

Noin viisitoista vuotta sitten puhkesi finanssikriisi, jonka ytimessä oli yhdysvaltalaiset arvopaperistetut asuntolainat. Oltiin nimittäin huomattu, että lainarahaa sai loputtomasti niputtamalla saman riskin omaavat asuntovakuudelliset lainat yhdeksi arvopaperiksi, joka myytiin edelleen sijoittajille. Koska lainat olivat vakuudellisia ja asuntojen hinnat sattuneesta syystä vain nousivat, työtönkin sai asuntolainaa miljoonien edestä.

Kun kupla puhkesi, pankkeja ja lainoittajia meni nurin, johtajat saivat pitää bonuksensa ja veronmaksajat saivat laskun maksettavakseen. Kukaan ei joutunut vastuuseen. Eivät arvopapeririskejä arvioivat reittaustalot (Moody’s, Fitch, Standard & Poor’s), lainoja paketoivat pankit, markkinoita valvova finanssivalvonta – yhtäkään henkilöä ei tuomittu. Miljardivoitot olivat henkilökohtaisia, tappiot kollektiivisia.

Kymmenen vuotta sitten, kun Kreikka oli repeämässä euroalueesta, Euroopan keskuspankin silloinen pääjohtaja Mario Draghi piti kuuluisan “mitä ikinä tarvitaan”-puheensa. Puheellaan Draghi viittasi siihen, että EKP tulee ostamaan kreikkalaisia valtionpapereita “tarvittavan määrän”, jotta korkoero konkurssikypsän Kreikan ja muiden eurovaltioiden välillä ei repeäisi sellaiseksi, että Kreikka joutuisi lähtemään eurosta.

Eli kun markkinat eivät enää uskoneet Kreikan maksukykyyn ja näin ollen myivät kreikkalaisia lainoja lähes 30 % alennuksella, EKP ryhtyi ostamaan niitä sellaiseen tahtiin, että korko palautui maltillisemalle tasolle. EKP:llä kun on sellainen etu meihin muihin nähden, että se voi kirjoittaa haluamansa eurosumman omalle pankkitililleen ja näin ollen ostaa vaikka kaikki kreikkalaiset valtionlainat taseeseensa.

Puheellaan Draghi pelasti euron hajoamiselta vuonna 2012. Mutta samalla hän näytti poliitikoille EKP:n valmiuden markkinoiden manipulointiin. Budjettivastuuta ei enää tarvinnut kantaa, koska EKP pitäisi lainakustannukset aisoissa. Ja kun lainakustannus läheni nollaa, lainaa pystyi myös huoletta ottamaan. Näin Draghi tuli vahingossa avanneeksi Pandoran lippaan, joka sinetöi euron lopun lähtölaskennan.

EKP päätyi tilanteeseen, jossa se joutuu hoitamaan vastuuttoman finanssipolitiikan sotkut. Vaikka EU:n artikla 127:n mukaan Euroopan keskuspankkijärjestelmän ensisijaisena tavoitteena on ylläpitää hintatason vakautta (eli pitää inflaatio noin 2 % paikkeilla), EKP:n hampaattomuus 8 % inflaationtorjunnassa osoittaa selkeästi sen, että EKP antaa tarkoituksella inflaation syödä ylivelkaantuneiden maiden velat.

Onko siis ihme, että taloudellinen ja poliittinen vastuuttomuus rehottaa? Älykkäät ymmärtävät hyödyntää tätä sinänsä älytöntä asetelmaa omaksi edukseen, koska nykyisessä hullunkurisessa asetelmassa rationaaliselle toimijalle ei ole vaihtoehtoa. Koska kun tämä älyttömyys tulee tiensä päähän, se voittaa, joka on hyödyntänyt asetelmaa maksimaalisesti. Sille jää edes joitain käteen siinä kohtaa, kun vastuuttomuus tulee tiensä päähän.

Ylivelkaantunut valtio on hyvässä lykyssä investoinut edes osan rahoista johonkin reaaliseen, kuten infraan, terveydenhuoltoon tai koulutukseen. Eli sellaiseen, joka jää jäljelle, kun rahan (lainan) arvosta lähtee pohja alta. Poliitikko on päässyt valtaan lupaamalla vappusatasia ja torstaitonneja. Äänestäjät, jotka ovat äänekkäimmin huutaneet itselleen etuisuuksia, ovat niitä myös saaneet. Jeesustelijoille ja muille vastuullisille ei jää kuin musta pekka käteen.

Yksityisen henkilön ei tosin kannata ryhtyä vastuuttomaksi, koska historia on osoittanut, että kansan syvät rivit joutuvat aina kantamaan omat (sekä muutamien muiden) aiheuttamat suuremmat vahingot. Mutta esimerkiksi valtiotasolla ongelmasta tulee helposti systemaattinen ja niin iso, että kupru kasvavalla todennäköisyydellä “hoidetaan” suuremmissa pöydissä pois häiritsemästä.

Tästä seuraa, että Suomen kannattaisi nopeasti laskea liikkeelle niin paljon pitkäaikaista valtionlainaa kuin pystyy. Siis justiinsa niin paljon ja niin pitkäaikaista kun markkinoille uppoaa ja vielä EKP:lle markkinoiden jatkeena. Koska kun Suomen valtiolainojen korko nousee, EKP ostaa lainat suoraan valtionkonttorilta niin, ettei korkoero muihin maihin pääse repeämään liian isoksi. EKP ei tykkäisi, mutta so what? Italia, Espanja ja monet muut ovat meitä edellä.

Kuluttamisen ja velaksi elämisen sijasta meidän kannattaisi investoida näin saadut varat johonkin mikä voidaan “pultata suomen peruskallioon”. Puhtaisiin ja nopeisiin raideyhteyksiin, tunneleihin, ydinvoimaan, koulutukseen, tutkimukseen, kehitykseen, terveydenhuoltoon, vihreään siirtymään, rakennusten entisöimiseen ja energiatehokkuuteen. Koska kun euron arvo lopuksi sukeltaa, meille jää paljon arvokkaita hyödykkeitä, mutta arvotonta velkaa.

Tähän jotkut sanoisivat, että muuten kyllä, mutta kun poliitikkoihin ei ole luottaminen. Tämä riski on hallittavissa esimerkiksi siten, että maailmalta haetaan sopimuksia ehdollistetuista suorista investoinneista. Selvittäisimme millä ehdoilla sitoutuisivat investoimaan suomeen akkutehtaita, T&K-keskittymiä ja serverihalleja. Sitten täyttäisimme nämä ehdot tarvittavilla lakimuutoksilla ja investoineilla. Velanoton ehtona maksimaaliseen hyödylliset investoinnit.

Näin Suomen etu maksimoitaisiin loppupelin lähestyessä. Voitte toki myös äänestää minut pääministeriksi (pun intended).