Vieraskynä
Asematunnelin Kansallis-Osake-Pankki kevättalvella 1987, keskellä Suomen ensimmäistä piensijoittajaboomia. Pankin meklarin piti vastata kymmenien pieneen tilaan ahtautuneiden aloittelevien osakesijoittajien kysymyksiin, mutta koko shown varasti Esteri. Tämä seitsemänkymppinen rouva alkoi jatkuvien kysymystensä lomassa kertoa myös omista onnistuneista kaupoistaan, yhä vuolaammin ja vuolaammin.
Pankin kohtelias Niilo-meklari yritti saada tilanteen haltuunsa ja keskustelun paremmin koko asiakaskuntaa palvelevaksi. Hän koetti jopa vähän varoitella yleisöä tyyliin ”ei kaupankäynti osakkeilla välttämättä sovi kaikille, koska siinä on riskinsä ja…”, mutta tässä Esteri huusi korkealla äänellään Niilon päälle: ”Kyllä pörssi sopii kaikille! Minäkin kun ostin viime viikolla Rauma-Repolaa ja sitten se nousi…”
Aloittelevana 24-vuotiaana pörssivedonlyöjänä kokemani surrealistisen hauska episodi on tullut usein mieleeni kuluneiden 30 vuoden aikana, kun olen kuunnellut ihmisten ajatuksia sijoittamisesta. Nousumarkkinoiden ruokkima ymmärrysharha ja euforia luo Esterin tapaisia asiantuntijoita vuosikymmenestä toiseen.
Mutta: pienin lisätarkennuksin Esterin huudahdus on totta. Omaan luonteeseen, lähtövarallisuuteen, riskinsietoon, tavoitteisiin ja elämänsuunnitelmaan räätälöitynä sijoittaminen sopii kaikille.
Elämäntyössäni pelisijoittamisessa olen oppinut, että suuret ihmisjoukot tekevät silloin tällöin riskeihin ja palkkioihin liittyvissä arvioissaan virheitä. He, jotka havaitsevat tällaiset virhearvioinnit ja lyövät vetoa niitä vastaan, menestyvät paremmin kuin toimijoiden enemmistö, joka usein syyllistyy kollektiivisesti samaan virheeseen.
Peliin osallistuvan ja sieltä etua tavoittelevan on oltava varma, että hänellä todella on etu. Muuten peliin ei kannata osallistua. Lisäksi on mietittävä tarkoin, mitä peliin lähteminen maksaa aikana, vapauden menetyksenä, mentaalienergiana, stressinä ja rahana.
Pelin ns. palautusprosentti voidaan ajatella myös ”osanottomaksuna”. Esimerkiksi lotossa palautusprosentti on noin 40 %. Voittoina jaetaan siis jokaisesta pelatusta miljoonasta noin 400 000 euroa. Keskimääräinen pelaaja voi odottaa saavansa Lottoon uhraamastaan eurosta takaisin noin 40 senttiä. Eli pelaaja maksaa 60 senttiä oikeudesta pelata yhden euron panoksella ”rehtiä” uhkapeliä, jossa kaikki panokset jaettaisiin voittoina 100 % palautusprosentilla.
Paremmat solmiot
Rakastan ajattelun herättämistä jonkin verran provokatiivisilla ”punk-lausunnoilla”. Nostatin aikoinani kohua, kun sanoin Kauppalehden haastattelussa: ”Pörssipelurit ja urheiluvedonlyöntiin sijoittavat ovat hyvin samanlaisia miehiä. Mutta osakemiehillä on paremmat solmiot”.
Vaikka parhaat finanssipuolen treidaajat ja menestyneimmät pelisijoittajat ovatkin vahvuuksiltaan kovin samanlaisia ammattilaisia, on pörssipelureilla ratkaiseva etu urheilupuolen toimijoihin nähden: pelin korkeampi palautusprosentti eli matalampi osallistumiskulu.
90-luvulla hämeenlinnalainen pelisijoittajaystäväni ajoi isolla Audillaan joka keskiviikko Seutulaan, lensi Tukholmaan, ajoi Solvallan raviradalle taksilla Arlandasta, pelasi illan ravit ja kotiutui viimeisen paluulennon kautta aamuyöksi kotiinsa. Jokainen ravimatka vei yli 12 työtuntia ja maksoi puhtaina kuluina (euroiksi muunnettuna) yli 500 euroa. Koska Ruotsin totopelin palautusprosentti oli tuolloin 80 %, maksoi ystäväni pelkästä peliin osallistumisesta 2000 €, kun hän kierrätti raveissa 10 000 euroa vastaavan liikevaihdon. Tästä huolimatta (noina kultaisina aikoina) toiminta oli kannattavaa tuolle aikansa maailmanhuipulle.
Vastaavasti itse sain 600 markan (=100 €) pelikassani kasvuun 80-luvulla Englantiin muutettuani, vaikka minun olisi kuulunut hävitä noin 20 % jokaisesta vedostani. Ennen internetpelin läpimurtoa vedonvälittäjillä oli käytännössä kartelli. Suuret toimijat antoivat käytännössä samat kertoimet, ja parhaatkin voittosuhteet shoppailleet saivat noina aikoina alistua maksamaan noin 10 % panoksestaan pelaamisen oikeudesta. Samoin Englannin valtion vedonlyöntivero oli 10 %. Tästä huolimatta pystyin pitämään lähes 10 % tuotto-odotuksen keskimääräiselle vedolleni ja kartuttamaan näin pääomaani. Korkoa korolle -ilmiö oli hyvä apu, kun jokaisen jalkapallosijoituksen kestoikä oli 90 minuuttia ja laukkalähdön yksi minuutti.
Vedonlyöntimaailman esimerkit edellä osoittavat, että markkinaosapuolet tekevät karkeita virheitä. Muuten minun, ystäväni ja muutaman tuhannen muun suomalaisen ei olisi ollut mahdollista voittaa peleissä, joissa kaikki häviäisivät 2 % – 30 % rahoistaan, jos olisivat taidoiltaan ja ahkeruudeltaan yhtä hyviä.
Pörssimarkkina tehokkaampi?
Kuulen jo vastaväitteen: pokerissa, urheiluvedoissa ja hevospeleissä markkinan päihittäminen on helpompaa kuin pörssissä, koska finanssipuolen toimijat ovat fiksumpia, ja pörssimarkkina on tehokkaampi.
Väite on totta. Mutta ero markkinavoimien ”viisaudessa” on varsin pieni. Pörssissä toimivat tekevät virheitä – karkeitakin. Ihmismassojen virhealttiudessa ei ole suuria eroja eri elämänaloilla. Epäoptimaaliset ratkaisut eivät johdu useinkaan älyn tai työmäärän puutteesta, vaan yksilön ja joukkojen psykologiaan liittyvistä virhemaneereista.
Nyt päättelyketjussamme seuraa: koska pörssipelissä markkina on lyötävissä melkein yhtä hyvin kuin urheiluvedoissa/pokerissa, ja koska pörssisijoittamisessa osallistumisen kustannukset ovat pienemmät, pätee blogini alun Esterin huudahdus melkein kaikkien kohdalla: sijoittaminen sopii MELKEIN kaikille.
Lisäsin sanan ”melkein”, koska peliongelmalle alttiit osaavat heittäytyä vastuuttomuuteen ja tuhota elämänsä myös pörssisijoittamisessa. Jo omassa ystäväpiirissäni tunnen poikki menneitä päivätreidaajia sekä mukavan, nyt taksia ajavan pitkäaikaissijoittajan, jonka velkavivutettu osakesalkku kävi parhaimmillaan 10 miljoonan yläpuolella.
Mutta MELKEIN kaikille pörssipeli eri muodoissaan sopii. Osanoton kulut ovat todella matalat esimerkiksi Nordnetin nykyisillä välityspalkkioilla – pienellekin pelurille. Ja aikaa sijoitusten suunnitteluun, toteuttamiseen ja jatkotutkimukseen kuluu tekniikan kehittyessä yhä vähemmän ja vähemmän.
Pörssivedoissa pienellä toimijalla on myös etu suuriin nähden. Isoilla toimijoilla on ehkä enemmän työvoimaa ja paremmat työkalut, mutta tämä etu on marginaalinen. Jopa ilmaiset työkalut tuovat ketterän ja ahkeran piensijoittajan lähes samalle viivalle suurpankkien ja instituutioiden kanssa. Piensijoittajan etu on myös, että minipositioiden osto ja myynti on helpompaa kuin satojen miljoonien arvoisten ”laivojen” kääntely. Piensijoittaja on myös vapaa esimerkiksi rahastojen markkinointiin ja track recordin ”paranteluun” tai salkunhoitajan maineeseen liittyvistä paineista. Pienpeluri voi valita puolensa jokaisessa kaupassa ilman, että mikään muu asia kuin tulevan hintamuutoksen odotusarvo vaikuttaisi asiaan. Näistä syistä pörssipeli sopii myös aivan satasilla mukaan lähteville.
Pörssipeleissä jokainen voi valita itselleen sopivimman pelimuodon. Yksinkertaisin veto on ostaa maailmanindeksiä seuraavaa rahastoa. ”Osta ja pidä maailmanindeksiä” on verrattain konservatiivinen veto, mutta veto kuitenkin. Se on positiivinen kannanotto väittämälle ”Pörssi nousee pitkällä aikavälillä, mutta sen liikkeiden ennustaminen on mahdotonta, ja siedän yli 15 % vuosittaisen volatiliteetin”.
Väittämä ”pitkäaikaissijoittaminen ei ole vedonlyöntiä” on siis virheellinen. Itse asiassa pieniä osuuksia pelikassastaan tuhansiin vain 1% tuotto-odotuksen tarjoaviin urheiluvetoihin sijoittava voittaa paljon enemmän ja pienemmällä riskillä kuin 5 % vuosittaista tuottoa hakeva, koko kassansa hajautettuun osakesalkkuun riskeerannut. Mutta koska elämässä aikaa on vain kovin rajallinen määrä, ovat osakkeet useimmille vedonlyöntiä sopivampi sijoittamisen muoto.
Optiot riskin pudottajana
Pienemmän riskin peliä etsivä voi ostaa itselleen ”turvaverkkoa” luopumalla tarpeettomasta osasta ylituottojen onnekkuutta. ”Covered Call Write” eli osto-optioiden myyminen salkun arvosta riippuvalla summalla on veto, jossa pörssivedonlyöjä pienentää hieman kerrointaan, maksimivoittoa, mutta saa toisaalta kaikissa tilanteissa ”alennuksen” riskeeraamastaan panoksesta. Optioiden myynnistä tuleva raha kun parantaa aina sijoituksen tulosta, nouseepa tai laskeepa pörssi.
Äärimmäisen riskitön veto on omistaa osakkeita, asettaa osto-optioita ja käyttää näin saadut preemiot myyntioptioihin. Oikein valituilla toteutushinnoilla ja -määrillä vedonlyöjä voi ottaa ”varmat” pois samaan tapaan kuin 1,1-kertoimisilla NBA-joukkueilla – mutta paljon pienemmällä riskillä.
Oman osakesalkun kokoaminen ja sen suuruisen indeksitermiinin myyminen on selkokielellä väite ”Valitsen osakkeet muita paremmin. Valintani voittavat indeksin. En riitele markkinariskistä. Lyödäänkö vetoa?”
Esimerkkejä pörssipelin eri vedonlyöntimuodoista voisi löytää loputtomiin.
Yhtä rajattomat pelimahdollisuudet on tarjolla myös suurempia voittokertoimia hakeville. Optioiden ohella on nykyisin mahdollista treidata niitä pienikuluisemmilla ja käytännöllisemmillä viputuotteilla. Erilaiset turbot, sertifikaatit ja minifutuurit antavat sijoittajalle mahdollisuudet lyödä vetoa varsin täsmällisesti näkemyksensä puolesta. Pörssipeluri voi valita myös täsmälleen arvonnan kohde-etuuden.
Järkipelit, kuten pokeri ja urheiluvedonlyönti antavat ansiomahdollisuuksien lisäksi myös paljon henkistä lisäarvoa. Tiedon etsimisen ja löytämisen ilo, puntarointi, arvonnan aikainen jännitys, jälkispekulointi, oikeassa olemisen kerskumisoikeudet, oppiminen ja kehitys ovat asioita, joita järkipelit antavat. Nyt myös järkipeli nimeltä pörssi, kun monilla hyvillä sosiaalisen median alustoilla voi jakaa ajatuksensa tuhansien samoista asioista kiinnostuneiden kanssa.
Näin ollen pörssi sopii myös viihde- ja jännitysarvoa etsiville.
/Jorma Vuoksenmaa
