Yhtiökokous- ja osinkokausi alkoi – tutustu varainhoitajiisi!
Suomalaisille yksityissijoittajille on usean markkinakommentaattorin toimesta toitotettu, että yrityksen johtamisen arviointi on usein jopa tärkein yksittäinen laadullinen kriteeri sijoituspäätösten taustalla. Nyt yhtiökokouskauden ollessa käynnissä alleviivaan kuitenkin myös yrityksen hallituksen ja pääomistajan arviointia osana tavanomaisen yksityissijoittajan perehtymistä potentiaalisiin omistuskohteisiinsa.
Kuka oikeasti hoitaa varojasi?
Toisinaan olen kuullut sanottavan, että millainen pääomistaja, sellainen hallitus. Pörssiyrityksen hallitus ei kuitenkaan aina kommunikoi yhden merkittävää kontrollia ja valtaa omaavan pääomistajan kanssa, vaan se kohtaa pienempien yksityissijoittajien hajaantuneen joukon. Kun yrityksen omistus ja arkinen kontrolli ovat erillään, on yrityksen hallitus paljon vartijana. Kuvatun tilanteen kaltaisen asetelman optimitilanteessa yritystä tulisi johtaa kuin yrityksen hallituksen jäsenet omistaisivat yrityksen kokonaan, se olisi heidän perheidensä ainoa omaisuuserä, eivätkä he voisi myydä yritystä ainakaan puoleen vuosisataan. Näin toimimalla yksityissijoittajien pitkäjänteisistä intresseistä kannettaisiin parhaiten huolta, eivätkä ajoittaiset muoti-ilmiöiden houkutukset tai nopean kasvun huumat aliarvioituine riskeineen sokaisisi investointipäätöksissä.
Hallitus valitsee yrityksen toimitusjohtajan. Välillä valinta menee pieleen, ja hallituksen on toimittava riittävän ajoissa vaihdosten suhteen. Lisäksi hallituksen on jatkuvasti tiedettävä, pitääkö ykköskentän eli operatiivisen johtoryhmän hyökätä, karvata vai puolustaa. Jääkiekkotermein sentteriä on tarvittaessa vaihdettava – kuten ”omaa yritystään hoitava poissaoleva omistaja” kaiken järjen mukaan toimisi.
Hyvässäkin liiketoiminnan kehityksen skenaariossa – ja ehkä varsinkin juuri silloin – hallituksen on katsottava, ettei johtoryhmän oman egon pönkitys lähde lapasesta. Aikaansaajat haluavat usein ”maailmanluokan tekijäksi”, eikä silloin aina tehdä yrityksen omistaja-arvosta niin suurta lukua. Kasvua saatetaan siis haalia sen kustannuksista ja riskeistä (liian) vähät välittäen. Tällöin toteutuvakaan liiketoiminnan kasvu ei välttämättä johda yritysarvon kasvuun.
Toimitusjohtajan arvioinnin yksinkertaisin mittapuu on yrityksen oman pääoman tuoton korkea, mutta vakaa taso. Vertailua on syytä tehdä myös keskeisiin kilpailijoihin nähden. Tämä saattaa paljastaa jopa tarpeen muuttaa yrityksen liiketoimintamallia. Pelkästään osakekurssin tuijottaminen sumentaa fokusta, koska siihen vaikuttavat niin monet muutkin muuttujat lyhyellä aikajänteellä.
Pörssiyrityksen hallituksen tulisi kommunikoida pienemmille omistajille samoin periaattein kuin se itse haluaisi toimittavan, mikäli roolit vaihtuisivat. Tämän on tietenkin tapahduttava vallitseva lainsäädäntö ja muu sääntely huomioiden sekä niitä noudattaen. Keskeistä on, etteivät esimerkiksi suuromistajat ja analyytikot ole informatiivisessa etulyöntiasemassa suhteessa tavanomaisiin yksityissijoittajiin. Yrityksen viestintää on lähtökohtaisesti vaivatonta tutkia perehtymällä lähihistoriaan.
Kohdellaanko tavanomaista yksityissijoittajaa kuokkavieraana?
Toisessa mallissa asiat mutkistuvat, kun yrityksellä on kontrolloiva osakkeenomistaja, joka pahimmillaan sählää hallituksessa tai operatiivisessa johdossa. Suuromistaja on kenties mielessään sallinut yrityksen omistajaluetteloon niin sanotut kuokkavieraat, mutta nepotismi saattaa silti olla herkässä. Näissä tapaukissa ei olisi suinkaan tavatonta, että liiketoiminnan tulosten jäädessä jälkeen aiemmin asetetuista tavoitteista, hallitus vaihtaisi herkemmin mittariston kuin heikosti suoriutuneen johtajan.
Joskus pääomistaja-johtajan valta on turvattu eri osakesarjoilla erilaisin äänioikeuksin. Yrityksen pienemmille omistajille on tällöin myyty eräänlaista tapettipaperia, joka ei käytännössä oikeuta vaikuttamaan yrityksen asioihin. Näissä tilanteissa on todennäköistä, että vaikka johtaja ymmärtäisi eväidensä olevan loppu, vastaisi yksittäisen hallitusjäsenen tai pienosakkaan nousu häntä vastaan jotakuinkin kamikazen viimeistä liitoa.
Pääomistaja-johtajan yrityksessä tavanomaisen yksityissijoittajan keskeisin keino puolustaa koko yrityksen etua on aktiivinen vuoropuhelu sikäli, kun se on mahdollista. Heikommassa skenaariossa vähemmistö jää jossain vaiheessa ”panttivangiksi” ja maksajan rooliin, koska jo vaurastunut mutta menneisyyteen jumiutunut yrityksen pääomistaja tuskin antaa potkuja itselleen.
Kolmannessa mallissa yhtiöllä on kontrolloiva mutta passiivinen omistaja, joka ei halua, osaa tai pysty johtaa. Tällöin yrityksen hallituksella on jonkinlainen optio tarvittaessa aktivoida suuromistajaa, jos velliä on vaarassa kaatua maahan. Yhtä kaikki hallitus ei saa strategisten suuntaviivojen sparraukseen tukea pääomistajalta, vaan ennen kaikkea hallitusjäsenten valinnat määrittävät yrityksen kykyä luovia tulevaisuuden haasteiden ja mahdollisuuksien ristiaallokossa.
Kuten varainhoidossa, myös suuryrityksessä johto tulisi valita yhdistämällä osaaminen ja kohtuulliset kulut. Valintatilanteessa pitäisi tietenkin painottaa talenttia. Näin usein toimitaankin – pois lukien tilanteet, joissa valtio-omistaja ratsastaa laitumelle. Valtio-omistaja saattaa pahimmillaan muodostaa koko yrityksen edun kannalta yksityissijoittajan kenkää hiertävimmän neljännen mallin.
Tavanomaisen yksityissijoittajan näkökulmasta koko yritysjohdon valintakriteereinä olisi oltava omistaja-arvolähtöinen ajattelu ja pätevyys. Itseisarvoista tarvetta tuskin pitäisi olla kiintiöille tai läänityksille. Poliitikot toisinaan haluavat ja suorastaan vaativat valtion aktivoituvan muissakin kuin taloudellisen tuoton tavoitteissa. Tällöin kotitaloussijoittaja poistaakin jo varmistimen ajatuksen tasolla.
Yritysjohto, hallitus ja pääomistaja ovat yksityissijoittajan ”varainhoitajat”
Siinä missä salkunhoitaja on pankin tai rahastoyrityksen rahasto-osuuden omistajalle käytännön varainhoitaja, vastaa yrityksen toimitusjohtaja ja soveltuvin osin hallituskin samasta tehtävästä osakkeenomistajalle. Moni sijoittaja pitääkin tunnuslukujen arvioinnin rinnalla yritysjohdon laatukriteerien tarkastelua jopa tärkeimpänä laadullisena sijoituskriteerinä: kestää vuosikausia rakentaa liiketoiminnallinen menestys, mutta huono johtaminen voi tuhota koko yrityksen hetkessä. Viimeisenä lukkona yksityissijoittajien varojen hoitamisessa toimii yrityksen hallitus, jonka hyväksynnän operatiivinen johtoryhmä tarvitsee suurimmille investointihankkeilleen.
Yksi tapa arvioida johtajavaihdoksen riskiä on tarkastella uuden johtajan urapolkua. Sijoittajan kannalta saman yrityksen sisältä nouseva toimitusjohtaja olisi hyvää riskienhallintaa yrityskulttuurin vaalimisessa, koska uusi johtaja tuntisi valmiiksi sekä ihmiset että organisaation. Näin hän todennäköisesti kykenisi tekemään lähtökohtaisesti järkevän tuotto–riski-suhteen päätöksiä verrattain nopeasti.
Sen sijaan talon ulkopuolelta tulevat johtajat käyttävät usein aikaa perehtymiseen, mikä on ajallisesti pois yrityksen kehittämisestä – ainakin radikaalilla mittakaavalla. Toisaalta tämä ajanjakso mahdollisesti antaa myös hieman etumatkaa yrityksen kilpailijoille.
Sisäisten ja ulkoisten johtajarekrytointien näkökulmat ovat tietenkin yleistyksiä, eikä niillä pidä leimata yksittäisiä yrityksiä tai johtajavalintoja. Osa yrityksistä voi tarvita ulkopuolelta tulevan henkilön, jotta tarvittavia muutoksia ylipäätään saadaan toteutettua. Uuden johdon taustaa on silti syytä tarkastella hiljaisena signaalina siitä, millaisia muutoksia yritykseltä on lupa odottaa ja millaisella aikataululla.
Yritysjohto vai osakkeenomistaja voittovarojen uudelleensijoittajana?
Sijoittajan kannattaa pyrkiä selvittämään ja omatoimisen analyysinsä kautta hahmottamaan, kuinka kykenevä ja taitava yrityksen johtajisto on. Johtamisen laatu konkretisoituu esimerkiksi siinä, ettei yritys sorru yli-investoimaan noususuhdanteessa tuhoten siten kannattavuuttaan seuraavassa laskusuhdanteessa.
Poikkeuksellisen kyvykäs johtoryhmä voi muovata niin sanotusta vakaasta vallihautayrityksestä kasvavan vallihautayrityksen. Tällöin vakaasta laatuyrityksestä voi kuoriutua eräänlainen omistaja-arvoa kasvattava aktiivitoimija: yritysjohto uudelleen sijoittaa liiketoiminnasta kertyneitä voittovaroja vuosittain hyvin tuntemiinsa, yrityksen nykyistä ydinliiketoimintaa lähellä oleviin toimintoihin. Toisinaan tällaisesta toiminnasta käytetään myös termiä toimialan konsolidaatio. Joka tapauksessa tavoitteena on vahvistaa yrityksen tuotteiden ja palveluiden markkina-asemaa sekä ulosmitata hyötyä niin kustannussynergioiden kuin myös ristiinmyynnin eri osa-alueilla.
Omien kokemusteni mukaan menestyvä yritysjohtaja perustaa (investointi)ratkaisunsa järkeen, ei tunteeseen. Pitkäjänteiselle sijoittajalle koituu riskiksi, jos yritysjohto tavoittelee kulloisenkin trendin eli muotivirtausten seuraamista ja soveltuvin osin myös kilpailijoiden toimien kopioimista lähes sellaisenaan. Laadukas yritysjohtaja laajentaa johtamansa yrityksen vallihautaa eli kilpailuetua määrätietoisesti ja itsenäisesti – ei kuitenkaan itsepäisesti vääjäämättömiä megatrendejä vastaan.
Aina kun yritys jakaa osinkoa vähemmän kuin se tekee vuosittain tulosta ja kassavirtaa, yritysjohto toimii omistajan varainhoitajana, koska sen vastuulle jää voittovarojen sijoittaminen uudelleen. Laatujohto allokoi eli ohjaa pääomaa sellaisiin kohteisiin, joissa tuloksen ja kassavirran kasvu on mahdollista korkealla todennäköisyydellä ja matalalla riskitasolla ilman massiivisia ja pääomaa pitkiksi ajoiksi sitovia investointeja. Pääoman tuottoasteen on oltava investointitarkastelun reunaehtona liiketoiminnan absoluuttisen kasvun ohella. Laatuyrityksillä taseen pääoman tuottoasteet ovat yleensä suhdanteiden yli jatkuvasti 15 prosentin paremmalla puolella.
Erinomaisen markkina-aseman ja läpimurron tehneen liiketoimintamallin yhdistelmällä toimiva yritys voi ideaalitilanteessa sijoittaa osan omistajien varoista uudelleen vuosittain tällaisilla tuottoasteilla. Jos tällaisen yrityksen johto päättäisi investointien sijaan jakaa koko vuosituloksen osinkoina, omistajan kokonaistuotto jäisi vain varjoksi potentiaalistaan. Osinkojanoisten sijoittajien kannattaakin pysähtyä hetkeksi pohtimaan, onko jonkin salkkuyrityksen kilpailuasema niin vahva, että yritysjohtajien kannattaisi sijoittaa kertyneet voittovarat uudelleen kasvamaan korkoa osingonmaksun sijaan.
—
Kirjoittaja lähipiireineen ei omista tekstissä mainittujen yhtiöiden osakkeita kirjoitushetkellä. Teksti ei ota kantaa ajoitukseen eikä yksittäisiin sijoituskohteisiin, sijoitusstrategioiden paremmuuteen tai yksittäisiin yrityksiin. Teksti ei myöskään ota kantaa tulevaan kehitykseen. Blogi ei sisällä sijoitussuosituksia, eikä kirjoituksen tarkoituksena ole laatia tekstissä mainituista yrityksistä, indekseistä, strategioista tai edes niiden osista sijoitusanalyysiä, taikka antaa osakkeesta, indeksistä tai strategiasta suositusta taikka tavoitehintaa. Tässä blogissa esitetyt ajatukset eivät ole sijoitusneuvoja, -suosituksia tai -kehotuksia, eikä sijoitustoiminnassa historia ole tae tulevista tuotoista. Kukaan ei voi antaa oikeita neuvoja tuntematta sijoittajan taloudellista tilannetta, sijoitushorisonttia, riskinsietokykyä tai muita hänen sijoitussuunnitelmansa yksityiskohtia. Pelkästään blogin välityksellä ei ole myöskään mahdollista käsitellä sijoituskohteita sillä tarkkuudella kuin jokaisen sijoittajan tulisi tehdä ennen sijoituspäätöksen tekoa. Sijoitustoiminta sisältää riskin menettää pääoma kokonaan, ja jokainen vastaa sijoituksistaan itse. Kirjoittajaa voi seurata myös X:ssä (@JukkaOksaharju).