Martin Paasi
Kulutusvelka paha, investoitu velka hyvä. Siinä kiteytettynä edellinen blogipostaus aiheesta. Mikäli velkaa käytetään juoksevien kulujen rahoittamiseksi, kuten budjettiriihessä poliitikoilta helposti käy, velasta tulee isäntä.
Kulutusvelka
Kun nostetut velkarahat ovat palaneet juokseviin kuluihin, jäljellä ei ole kuin velkaa. Tämä velka rajoittaa kasvavassa määrin uuden velan ottamista. Velat pitäisi lisäksi maksaa pois. Valtion kohdalla tämä hoidetaan kansalaisia ja yrityksiä enemmän verottamalla.
Tuottava velka
Mikäli velkaa sen sijaan sijoitetaan kannattavaan projektiin, lopussa on projektin tuottamat riittävät tulot velan maksamiseen korkoineen kaikkineen. Sijoitettu velka on valtion renki. Se tekee työtä kasvavien tulojen eteen. Tällainen velka maksaa itsensä pois. Silloin ei ole tarvetta nostaa veroja. Päivastoin. Kun kakku kasvaa, veroja voi alentaa.
Projektien kannattavuutta ei tosin voi arvioida muulla tavoin kuin mahdollisimman uskottavilla, realiteetteihin – ei politiikkaan – perustuvilla oletuksilla. Kannattavuuslaskelmaa laatiessa voi tietenkin olettaa mitä tahansa, mutta lopuksi realiteetit ovat ne, jotka toteutuvat. Miksi huijata itseään projektin alussa, jos se kuitenkin epäonnistuu lopussa?
Ammattilaiset eivät häviä rahaa, koska oma taloudellinen tulevaisuus riippuu onnistumisesta. Mikäli projekti ei ole tarpeeksi kannattava, siihen ei ryhdytä. Projektin pitää itse asiassa olla niin kannattava, että se kannattaa, vaikka oletukset olisivat hieman pielessä. Mitä isommat virhemarginaalit projekti näin sallii, sitä hanakammin siihen ryhdytään.
Valtion velanotto käytännössä
Kun Suomen valtio ottaa velkaa, se laskee liikkeelle euromääräisen viitelainan (ns. sarjaobligaatio), jonka ehdoissa se lupaa maksaa haltijalle takaisin lainaamansa rahat tietyssä ajassa. Miten paljon rahaa valtio saa nollakuponkilainansa (joka ei maksa vuotuista korkosuoritusta) liikkeeseenlaskuhetkellä, riippuu lainan pituudesta ja vallitsevasta korkotasosta.
Yksinkertaistettu esimerkki
Mikäli 30 vuoden markkinakorko olisi liikkeeseenlaskuhetkellä pyöreät nolla, saisi valtio lainan myyntihetkellä lainan nimellisarvon täysimääräisesti lainaksi, esimerkiksi 100 miljardia. Kun korko on kasvavassa määrin positiivinen ja laina-aika pidempi, saa lainan myyntihetkellä vähemmän kuin tuon 100 miljardia 100 miljardin nimellisarvoisesta lainasta (katso taulukko alla, kohta 1).
Mitä pidempi laina-aika, sitä suurempi on koron merkitys liikkeellelaskuhetkellä saatavalle rahan määrälle. Esimerkiksi kolmen prosentin markkinakorolla 30 vuoden kuluttua 100 miljardia takaisin maksettavasta lainasta annettaisiin tänään markkinoilla vain 41 miljardia. Näin siksi, että sijoittaja saisi sijoituksellensa kolmen prosentin vuotuisen tuoton kolmeltakymmeneltä vuodelta (käänteisesti: 41 miljardia kasvaa kolmessakymmenessä vuodessa kolmen prosentin vuotuisella korolla 100 miljardiin).
Vastaavasti valtion nimelliskulu tuosta lainatusta 41 miljardista on 59 miljardia (taulukossa kohta 2.). Saat 41 miljardia nyt ja maksat kolmenkymmenen vuoden kuluttua takaisin 100. Mutta jos korko onkin vain prosentin, saa valtio 100 miljardin nimellisarvoisesta 30 vuotisesta nollakuponkilainasta 74 miljardia tänään, jonka lainakustannus on vastaavasti enää 16 miljardia.
Taulukon kohdassa 3. markkinoilta saadut lainarahat (kohdasta 1.) on investoitu ja katsottu miten nämä summat olisivat tuottaneet euroissa seitsemän prosentin reaalituotto-olettamalla eri aikajaksoilla. Taulukosta näkyy suoraan, että 10 vuoden aikajaksolla investointiesimerkki ei tuota tarpeeksi kattaakseen koko 100 miljardin lainan takaisinmaksua. Esimerkiksi luotijunakiskoja ei voi palauttaa 30 vuoden jälkeen sijoittajalle, vaan sijoituksen on tuotettava euroja vähintään sen 100 miljardia.
Taulukon kohdassa 4. nähdään, että mitä pidempi aikajakso ja matalampi korko, sitä paremmin lainanotto (tietenkin) kannattaa. Esimerkiksi jo kahden prosentin korolla ja kahdenkymmenen vuoden aikajaksolla sijoitus tuottaa lähes toisen mokoman lainan nimellisarvosta.
Kolmessakymmenessä vuodessa pajazzo sitten jo räjähtääkin. Juuri pitkäaikaiset satsaukset olisivat valtion heiniä, koska sen elämänkaari on lähtökohtaisesti ikuinen.
Milloin valtion kannattaisi ottaa velkaa?
Milloin sitten valtion yleensä kannattaisi ottaa velkaa? Perusvastaus on, että aina kun sillä on kannattavia julkisia investointimahdollisuuksia, jotka maksavat siihen käytetyt rahat takaisin korkoineen. Eli kun lainasta nyt saadut rahat saadaan investoitua siten, että ne laina-ajan päättyessä ovat tuottaneet tarpeeksi lainan nimellisarvon takaisin maksamiseksi.
Kannattavat, kestävämmät investoinnit
Oli investointimahdollisuus mikä tahansa, se on kasvavassa määrin kannattava, mitä halvemmalla siihen saa rahoitusta. Lähes nollakorkoympäristössä varsinkin valtioiden pitäisi investoida pää punaisena kaikkeen mahdolliseen kannattavaan. Siinä missä olemassa olevan tuotannon mahdollinen ylikapasiteetti jarruttaa yritysten halukkuutta investoida uuteen tuottavampaan tuotantoon, valtiolla ei sellaisia ongelmia ole. Valtio ja sen talous ei ole koskaan valmiiksi rakennettu. Ei ainakaan kestävyyden osalta.
Matala korko
Matalan koron vallitessa rahoja voi suuremmalla todennäköisyydellä sijoittaa kannattavasti. Kun lainarahan hinta lähenee nollaa, sijoituksen ei tarvitse olla kummoinenkaan tuottaakseen voitollisen tuloksen. Yhtälailla kannattavimmat investointivaihtoehdot ovat sitä kannattavempia, mitä halvemmalla siihen saa velkarahoitusta.
Kiihtyvä inflaatio
Huomionarvoista on myös se, että mikäli inflaatio lähtisi laina-aikana laukkaamaan, tämä ei vaikuta valtion kassavirtoihin millään tavalla. Sen kustannus nostetusta lainasta pysyy nimellisesti vakiona. Lopussa on maksettava se 100 miljardia raha-yksikköä takaisin. Se, että 100 miljardin euron tulevaisuuden arvo on mahdollisesti kasvavan inflaation seurauksesta vähemmän, sataa siinä tapauksessa täysimittaisesti valtion laariin.
Silloin kun rahaa on tarjolla
Lainaa ei aina ole saatavilla. Tällä hetkellä sitä on valtioille tarjolla niin paljon kuin vain kantti kestää Euroopan keskuspankin (EKP) määrällisen elvytyksen ansiosta. Määrällisessä elvytyksessä keskuspankki kirjoittaa omalle tililleen sopivan euromääräisen summan, jolla se ostaa muun muassa Euroopan valtioiden velkainstrumentteja. Suomen velka-asteen ollessa noin 57 prosenttia bruttokansantuotteesta meillä on hyvin tilaa velkaantua EU:n 90 prosentin keskiarvoon nähden. EKP sitten ostaa kaiken.
Natinat holtittomasta velkaantumisesta voi hiljentää pitämällä huolen siitä, että kaikki rahat sijoitetaan i) kannattavasti ja ii) kestävästi talouden parempaa tulevaisuutta ajatellen. Taloudellisesti vahva Suomi on myös EU:n etu. Ja mikäli markkinoilla syntyisi – tehdyistä, objektiivisesti kannattavista ja kestävistä investoinneista huolimatta – huoli Suomen kyvystä maksaa velka takaisin, EKP tunnetusti pitää euro maiden korko erot kurissa. Kävihän Kreikan viisivuotisen valtionvelan korko viime viikolla miinuksella.
Nouse Suomi, nouse!
Markkinatilanteessa, jossa rahaa on kirjaimellisesti loputtomasti tarjolla, jossa vain tuottavuuden kasvulla saadaan talous kasvu-uralle ja jossa kannattavien ja kestävien investointien potentiaali on valtava, Suomen todellakin kannattaisi valjastaa velasta itselleen vahva renki.
Perustetaan suomalaisista huippuammattilaisista koostuva kasvuinvestointinyrkki valitsemaan Suomen talouden kannalta top 10 kannattavinta investointia. Nämä rahoitetaan laskemalla liikkeelle noin sadan miljardin edestä uutta pitkäaikaista valtionlainaa, että saadaan suomen velkaisuusaste edes samalle tasolle muun EU:n kanssa.
Ilman näitä toimenpiteitä ihmiskunnan tulevaisuuden tekemisestä yhä pienempi osa tehdään kestävästi Suomessa. Siihen meillä ei ole varaa. Elämme velaksi jo nyt. Taistelussa maailmantalouden kakunpalasta olemme jäämässä pahasti muista jälkeen. Nyt on pakko ryhdistäytyä. Emme voi jäädä tuleen makaamaan.
Mitä mieltä sinä olet? Mistä sinä haluaisit näkökantoja? Kirjoita kommentti tai ota yhteyttä. Minut tavoittaa sähköpostitse osoitteestamartin.paasi@nordnet.fi, Twitteristä tunnuksella@MartinPaasija puhelimitse numerosta 050 591 8292.
