Nordnet
Vielä muutama viikko sitten Suomessa ja maailmalla keskusteltiin vilkkaasti niin sanotuista Panama-papereista. Panama-paperit on monella tavoin kansainvälisesti merkittävä paljastus, sillä sadat suurpankit ja muut finanssipalveluiden tarjoajat ympäri maailmaa ovat olleet enemmän tai vähemmän aktiivisesti myötävaikuttamassa asiakkaidensa päätökseen perustaa veroparatiisiyhtiöitä panamalaisen lakiasiaintoimisto Mossack Fonsecan avustuksella. Tietovuodon laajuus todennäköisesti yllätti kaikki, mutta vielä on epäselvää, mitä kaikkea asiakirjoista lopulta paljastuu. Yksi asia on kuitenkin varmaa: finanssitoimiala ei voi pestä käsiään tapauksesta. Pohjoismaissa suurimman kolhun on kärsinyt finanssikonserni Nordea.
Panama-paperit ovat myös historiallisesti mielenkiintoinen kokonaisuus, sillä asiakirjat paljastavat myös monia historiallisesti mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kielivät tämän kaltaisen toiminnan laajamittaisuudesta. Kaikki näyttää ulkopuolisen silmissä suunnitellulta, erittäin hyvin järjestetyltä ja päällisin puolin hyväksytyltä. Toimitaan ohjeiden mukaan ja lainsäädännön rajamailla. Toiminta saattaa kuitenkin vaikuttaa ulkopuolisen silmissä varsin epäilyttävältä.
Investointipankkien high-flyer jet set -bilekulttuuri?
Onko kansainvälinen finanssimaailma kuitenkaan sitä, mitä tällaiset erinäiset tapahtumat antavat ymmärtää? Kuvaavatko esimerkiksi The Wolf of Wall Street – tai Rogue Trader -elokuva kansainvälistä finanssialaa? Toimialasta on piirtynyt fiktion ja faktan sekamelska. Toimiala näyttää näiden perusteella olevan jatkuvaa ryyppäämistä, hämäriä senttiosakediilejä boiler roomissa, kokaiininhuuruista OTC-kauppaa, loputonta mässäilyä ja jokapäiväistä krapulointia Todellisuus on kuitenkin huomattavasti karumpi – hunajainen elämä on tästä kauhukuvasta kaukana, vaikka bonuksia toki maksetaan, vuosikymmeniä M&A-diilejä tehneille maksetaan tuntuvasti ja toimialalla on paljon harmaata ja hämärää toimintaa.
Luyendijkin suomeksi Atenalta ilmestynyt kirja, Rahan ruhtinaat: Matka pankkiirien suljettuun maailmaan, on todella ansiokas antropologinen tutkimusmatka Lontoon finanssimaailman todellisuuteen. Kirja sai onneksi Atenalta ilmestyessään myös ansaittua mediatilaa, sillä kirja on todella hyvä ja mielenkiintoinen.
Isojen pelaajien rahamaailma on Luyendijkin mukaan kuin lentokone, jonka moottori on tulessa. Kerrot lentoemännälle havaitsemastasi vaarasta ja lentoemäntä kuittaisee sen sinulle “tekniseksi ongelmaksi”. Sinä kuitenkin ryntäät hädissäsi penkkiriviltä käytävälle ja yrität päästä ohjaamoon. Matkustamohenkilökunta hyökkää kimppuusi ja yrittää kaikin keinoin estää pääsysi ohjaamoon. Painat kuitenkin uhkarohkeasti eteenpäin ja painat kohti ohjaamoa. Jollain ihmeellisellä konstilla saat ohjaamon oven auki – eikä siellä istu ketään. Tämä, Luyendijk väittää, on rahamaailman nykytila.
Luyendijkin mukaan finanssimaailma on aivan kujalla. Luyendijkin lähtökohta on vuoden 2008 globaali finanssikriisi ja sen aiheuttama kauhistus. Luyendijk käy tiiviisti läpi finanssikriisiin johtaneita tapahtumia ja finanssikriisin seurauksia. Lopulta Luyendijk kuitenkin huomauttaa rahoitusmaailman antavan muille väärän vaikutelman finanssikriisin vakavuudesta: “Koko ala tuntuu nimittäin antavan sen vaikutelman, että kaikki on jo pitkään ollut jälleen hallinnassa, nukkukaa te vain yönne rauhassa.” Luyendijk kertoo yrityksistään ymmärtää investointipankkien sisäisiä rakenteita muodostaakseen jonkinlaisen kuvan näiden instituutioiden arjesta. Luyendijk korostaa esimerkiksi investointipankkeja koskevissa huomioissaan sen, että finanssialan ihmiset hyvin harvoin todellisuudessa vaikuttavat psykopaateilta, hirviöiltä narkomaaneilta tai loisilta.
Antropologeilla on hauskempaa
Luyendijk ei ole taloustieteilijä, mutta hän ymmärtää ilmeisen hyvin hierarkioiden merkityksen, kannustimien vaikutukset ja signaloinnin tärkeyden organissatioissa. Kuten jo huomautettua, kirja on luonteeltaan antropologinen kertomus, ei oppikirja tai fiktiivistä kerrontaa. Luyendijk huomauttaa finanssialan olevan edelleen finanssikriisin jälkeen hyvin altis riskeille ja tilannetta ei ainakaan paranna toimialan konsolidaatio, jonka vuoksi jättiläisistä tulee titaaneja. Myöskään kiristyvällä sääntelyllä ja uusilla pääomavaatimuksilla, maailmanlaajuisella regulaatioturbulenssilla, ei näytetä saavutettavan haluttuja lopputuloksia. Samaan johtopäätökseen päätyy myös kirjoittaja teoksensa lopussa, kun mtään kaiken kattavaa pelastussuunnitelmaa ei olekaan takataskussa.
Finanssitalojen sisäiset jakolinjat tulevat ilmeisen selväksi viimeistään, kun kerrotaan bäkkärin työntekijöille jaetuista surkeista kuulakärkikynistä investointipankkiirien nauttiessa hienommista mustekynistä. Samalla käy selväksi, kuinka alisteisessa asemassariskienvalvonta, sisäinen valvonta ja muut elintärkeät tukifunktiot ovat. Luyendijk lainaa erään compliance officerin kanssa käymäänsä keskustelua:
“Pankkiirit suhtautuvat meihin kuin linjatuomareihin, meitä pidetään luusereina, jotka juoksevat rajalinjaa edestakaisin ja komentavat pelaajat kentältä juuri silloin, kun he ovat tekemässä maalin tai jotain muuta mahtavaa.”
Luyendijkin kirjan punainen lanka on finanssimaailman monimutkaisuus. Valtaosa työntekijöistä keskittyy jo ihan pakostakin johonkin hyvin pieneen asiakokonaisuuteen sellaisella pieteetillä, että suuri saaristovaltakunta – kansainvälinen finanssimaailma – saa varsin pienen merkityksen ulkomaailmasta nyt puhumattakaan. Investointipankit elävät kuin kuplassa, mutta syyllisiä nykytilanteeseen eivät ole yksistään vain finanssitalot. Sisäiset ristiriidat, amoraalisuus ja vakavat järjestelmätason ongelmat vaivaavat Luyendijkin mukaan koko toimialaa.
Luyendijkin kirja on kaiken kaikkiaan erinomaista luettavaa kenelle tahansa, joka on kiinnostunut hyvästä bisnesantropologiasta. Parin sadan finanssialalla työskentelevien tai työskennelleiden nimettömän sisäpiiriläisen haastattelut muodostavat eheän kokonaisuuden, joka punoutuu moniulotteiseksi kertomukseksi Lontoon Citystä. Lupaus lähdesuojasta on toiminut hyvin, sillä haastateltujen ja havainnoitujen ihmisten puheet ja teot kertovat varsin perinpohjaisesti finanssimaailman arjesta ja toiminnasta. Kirja on itsessään kuin mehukas sipuli: tarina rakentuu pala kerrallaan, eikä yksittäisiä tiedonatajia mitä erikoisimpine titteleineen ole unohdettu. Tarinan sekaan on upotettu myös sopivasti sitaatteja ja anekdootteja. Mukana on myös sopivasti lisälukemista ja esimerkiksi Greg Smithin lähtö Goldman Sachsilta on huomioitu.
Kaikki ei ole kultaa mikä kiilttää: Tarinan pienet kuprut
Kirjan lukeminen vaati ainakin itseltäni hieman mutustelua ja aikaa, koska Luyendijkin kertomus ei ole syntynyt ex nihilo, tyhjästä. Järkevältä vaikuttavan kertomuksen rakentaminen on tasapainottelua: antropologisen tutkimuksen lukeminen vaatii aina jotain perusymmärrystä antropologian tieteenteoriasta ja metodologiasta. Ensinnäkin kirjan tutkimusaineisto rakentuu haastatteluista ja haastatteluaineisto on kirjan lopussa esitetyn metodologiaosion mukaan varsin heterogeenistä. Myös aineistonkeruuseen on selvästi liittynyt monenlaisia haasteita ja haastateltavien haasteita, sillä täydellisen anonymiteetin tarjoaminen, työntekijöiden ilmeisen erilaiset lähtökohdat, haastattelukertojen vaihtelu ja haastateltavien rekrytointimenetelmä ovat voineet omalta osaltaan voimakkaasti vaikuttaa lopputulokseen.
Luyendijk ei myöskään ole valitettavasti onnistunut kaivautumaan kovinkaan syvälle erilaisiin yrityskulttuureihin ja kuvaukset niistä ovatkin loppujen lopuksi valitettavan pinnallisia. Esimerkiksi bonusjärjestelmien ongelmat ovat kaikkien tiedossa, mutta Luyendijkin ei onnistu kaivautua yhtään tämän syvempiin kerroksiin. Finanssimaailmassa eletään omassa maailmassa siinä missä autoteollisuudessa tai vähittäiskaupassa. Toimiala itsessään kaikkine kulttuurisine ja institutionaalisine erityispiirteineen tekee esimerkiksi tietynlaisista palkitsemismalleista “oikeutettuja”. Ne saadaan sellaisina kuin ne ovat, ne hyväksytään, ne sisäistetään ja niitä eletään jatkuvasti todeksi. Jos joku kysyy, miksi näin toimitaan – kukaan ei oikeastaan osaa vastata muuta kuin että näin on aina tehty, ei ole muita vaihtoehtoja. Tässä mielessä Luyendijkin kirja on selvästi puutteellinen, koska havainnoista ei selvästi päästä syvempään analyysiin ja ymmärrykseen.
Henkilökohtaisesti olisin kaivannut myös enemmän emic/etic-näkökulmien välistä vuoropuhelua. Sitä oli jonkin verran, mutta ei mielestäni missään määrin riittävästi. Ulkopuolisten ja sisäpiiriläisten näkökulmia olisi hyvin voinut pyörittää enemmän keskenään niin, että tarinassa olisi ollut enemmän syvyyttä. Aiemmin mainitsemani tiettyjen toimintatapojen “oikeuttaminen” olisi ollut erityisen mielenkiintoista käsitellä näiden kahden näkemyksen vuoropuheluna, sillä nyt Luyendijkin on tavallaan piirtänyt vain nykytilanteen unohtamalla laajemman kokonaiskuvan. Miksi Luyendijkin mainitsema kehotus olla poistamatta sähköposteja on tulkittu vain puolustautumistapana, kun sillä voi olla tosiasiallisesti myös muita juuri finanssialan kulttuurille ominaisia oikeutustapoja.
Kirjaa lukiessa minulle avautui erilainen kuva varsinkin investointipankkien maailmaan. Tiesin jo entuudestaan jotain aiemmin lukemani perusteella, mutta kirja teki kyllä kaikista puutteistaankin huolimatta vaikutuksen. Luyendijkin mukaan välinpitämättömyys tai kieltäminen eivät kuitenkaan ole vaihtoehtoja, kun ongelma on äitynyt näin pahaksi. Tyhjä ohjaamo on todella huono tilanne, sillä Luyendijkin mukaan poliitikkojen ja valvojien “samaistuminen” rahoitusalaan on johtanut lentokoneen puolella laumakäyttäytymiseen. Kaikki ovat sitä mieltä, että palava moottori on vain pieni tekninen ongelma, eikä tietenkään haittaa matkantekoa. Kirjan lopussa Luyendijk mainitseekin regulaatioteoreettisessa keskustelussa suosituksi tulleen käsitteen sääntelykaappaus (engl. regulatory capture), joka on huomattavasti hienovaraisempi korruption muoto kuin lahjonta. Kaikki vain uskovat, että maailma on juuri sellainen kuin sen finanssimaailma esittää.
Luyendijkin teos on kuitenkin todellinen makupala. Bisnesantropologia ja -entnografia on kiinnostanut minua aina siitä asti, kun vuosia sitten luin Gideon Kundan kirjan Engineering Culture: Control and Commitment in a High-Tech Corporation ja Frank Dubinskasin toimittaman artikkelikokoelman Making Time: Ethnographies of High-Technology Organizations. Luyendijkin teos ei ainakaan vähentänyt kiinnostustani tätä antropologian erityisalaa kohtaan.
Suomennos itsessään on varsin onnistunut ja kieli on sujuvaa. Mielestäni oli hyvä ratkaisu jättää finanssialan slangitittelit sellaisiksi kuin ne ovat, eikä lähteä kääntelemään kaikkea suomeksi. Tämä palvelee myös lukijaa, joka lopulta ymmärtänee, että tämä on juuri sitä toimialan sisäistä jargonia. Jos ilmettelet, mitä tekemistä hailla on kirjan kanssa – kirjan englanninkielisen käännöksen otsikko on Swimming with Sharks.
Laita tämä kirja ehdottomasti kevään lukulistallesi, ellet ole tätä jo ehtinyt lukea. Voin suositella kirjaa oikeastaan kenelle tahansa, jota Lontoon Cityn finanssimaailma kiinnostaa tai jos olet vähääkään kiinnostunut ymmärtämään, miten finanssialan top echelonissa pelejä pelataan.
Arvosana: 9+/10
Kuvalähde: ldifranza via Foter.com / CC BY-SA
